I don't remember the moment I tried to forget, I lost myself, is it better not said

Eksyin jo eilen katselemaan kuvia kesältä ja varsinkin Rock the Beachista.

Tänään ne kaikki muistot sitten vyöryivät mieleen sellaisella voimalla, etten mahtanut mitään.

Muistan sen tunteen kun saatiin numerot käteen ja puolen päivän aikoihin oltiin niistä enemmän kuin tyytyväisiä, kun jono meidän takana alkoi olla jo aivan liian pitkä.

Muistan ne kivat ihmiset joiden kanssa mietittiin, että kyllä me vähän hulluja ollaan.

Muistan sen tunteen kun odotettiin, että portit aukeavat ja että meidät päästetään sisälle.

Pelotti, jännitti, innostutti.

Ja kyllä, muistan elävästi myös sen kuinka vaikeaa hiekassa on juosta.

Ja sen kuinka poltin itseni siinä perhanan auringossa

Muistan nimmarijonon, A Day to Rememberin ja rantapallot.

Sen, kuinka meille sanottiin, että siinä jonossa on 300 muutakin, että ei saa hidastella.

Ja loppujen lopuksi me oltiin kuitenkin niitä, jotka jumitti koko jonon.

Olen edelleen sitä mieltä, että siitä ei voi syyttää meitä, viattomia fanityttöjä, jotka eivät suurin piirtein sanaa suustaan saaneet, kun Tomo ja Jared keskittyivät puhumaan cola-tölkeistä.

Sen, kuinka jalat tekivät kuolemaa siinä vähän ennen Airbournea ja sen aikana.

Muistan myös sen tunteen kun tajusin olleeni vähän liian utelias.

Muistan sen tuskan kun piti kävellä takaisin keskellä yötä, ihan pihalla kaikesta, jalat huutaen hoosiannaa. Kun päästiin nukkumaan asti, nukahdin varmaan välittömästi. Ja seuraavana päivänä heräsin enemmän tai vähemmän pihalla kaikesta siihen, kun minua pommitettiin viesteillä ja puheluilla, thanks.

I will never forget

On hassua miten tietyt kappaleet tuovat takaisin tietyn tunteen. Miten Closer to the Edgeä kuunnellessa kylmät väreet menevät kehon läpi uudestaan ja uudestaan ja ihokarvat nousevat pystyyn. 

Miten Night of the hunter, Search and Destroy ja Conquistador putkeen kuunneltuna palauttavat mieleen sen tunteen kun tuntuu ettei jaksaisi hyppiä millään, koska on jo seisonut 13 tuntia ja on varma että kuolee kohta, mutta silti ei vaihtaisi sitä tilannetta mihinkään. 

Miten Birth saa aina aikaan sen tästä se lähtee-fiiliksen.

Unohtamatta sitä typerää virnettä mikä nousee kasvoille.

Miten sanat
There was truth
There was consequence
Against you, a weak defense
Then there's me

saavat mielen muistamaan siniset silmät ja sen enemmän tai vähemmän oudon tunteen minkä ne aiheuttivat.

Hassua on se, että noita flasbackeja tulee mitä oudoimmista asioista.

Kuten siitä tiedosta, että joku on kipeä.

Muistan edelleen sen viikon Rock the Beachin jälkeen kun olin aivan varma että kuolen siihen kauheaan tautiin minkä jostain sain. ja joka taidettiin tarttuttaa eteenpäin, I'm still so sorry.

En kuollut, eikä onneksi kuollut kukaan muukaan, vaikka koville taisi ottaa.

Tosiaan kurkunpään sekä hengitystientulehdus ei ole mikään maailman mukavin asia.

Haluan lisää tällaisia kokemuksia. 

Kokemuksia joita muistellessa tekee mieli itkeä, nauraa ja vaan elää koko juttu uudestaan ja uudestaan.

Onneksi ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että niitä kokemuksia tulee♥

kuvat (c) minä joten älä kopioi ilman lupaa, kiitos.