Syy miksei niitä kovasti lupailtuja New York postauksia ole tullut lisää on se, että en yksinkertaisesti muista mitä minäkin päivänä tehtiin. Ja kyllä, haluaisin kovasti tehdä postaukset oikeassa järjestyksessä. Onneksi on valokuvia joiden perusteella vois päästä edes vähän jyvälle siitä mitä tehtiin ja milloinkin. Lupaan että niitä tulee kyllä vielä, don't worry.
Ajattelin tässä nyt vähän kertoa että mitä kuuluu. Oon ollu täällä jotenkin todella hiljainen viime aikoina, ei ole vain ollut sellaista fiilistä että haluaisin kirjottaa yhtään mitään yhtään mihinkään. Nyt on taas intoa kirjotella vähän enemmän. Kiirettä on pitänyt ja pitää edelleen tuon koulun kanssa. Tämänkin kiireen olisi voinut välttää tekemällä kaikki tehtävät ajallaan sen sijaan että makaa sängyn pohjalla ja kattoo Netflixiä.
En ole sitä täällä varmaan sanonut, mutta opiskelen siis tällä hetkellä matkaoppaaksi.
Sille on olemassa englanniksi joku hienompikin titteli, mutta en muista sitä nyt. Haha.
Onneks näiden tehtävien tekeminen nyt alkaa luistamaan. Deadlinen lähestyminen on oikein hyvä motivaattori, kaikille tiedoksi vain.
Meidän tosiaan pitää suunnitella kaksi omaa kierrosta ja vielä pitääkkin ne. Mulla oli kauhea kriisi siitä, että mistä muka keksisin aiheet tai ylipäänsä yhtään mitään. Onneksi on olemassa ihanat opettajat jotka auttaa tarvittaessa. Oon vaan niin kauhean huono pyytämään apua kun oon aina ollut sellanen minä itse-tyyppi. Tutkintotilaisuuksien päivätkin ovat jo melkein selvillä niin eiköhän tästä.
En jaksa odottaa että tulisi kesä. Oon jo niin täynnä tuota joka paikassa olevaa jäätä. Sulakaa pois niin pääsis laajentamaan vähän tätä kävelyaluetta. Noh, ehkä tää tästä vielä. Olis mukava kun aurinko paistais joka päivä, tälläkin hetkellä on masentavan harmaata ja kylmää. Kaipaan aurinkoa ihan liikaa. Haluan. Tarvitsen.
Oon tässä viime aikoina tuntenut itseni jotenkin harvinaisen yksinäiseksi. Oon sellanen ihminen joka rakastaa ja nauttii siitä että saa olla yksin. Viime aikoina se on vaan muuttunut yksinäisyydeksi. Kyllä, kavereita löytyy, mutta sanotaan että noin 90% niistä asuu jossain muualla kuin täällä Turussa. Jotkut jopa ihan toisessa maassa. On mulla täälläkin onneks ihmisiä joita näen, mutta silti. Tuntuu että nähdään kuitenkin niin harvoin. Suurimman osan ajasta vietän kuitenkin itse. Koulu ja työt vie niin paljon kaikkien elämästä.
Ollaan tässä mietitty kaikkien kanssa myös sitä kuinka erilaista meidän elämä on verrattuna mitä se oli muutama vuosi sitten. Oltiin koko ajan niin sanotusti tienpäällä ja aina oli vähintään muutama lento buukattuna johonkin. Melkein joka kuukausi uusi maa ja uudet kujeet. Nyt kaikki on kotona, käy töissä tai on koulussa. Milloin meille kävi näin? Tää kaikki oli ekaks ihan jees, mutta nyt kaikki on alkanu tuntumaan niin tylsältä ja....tavaliiselta? En osaa elää tälläistä elämää kun kaikki muut. Alkaa ahdistaman ja pelottamaan, että tätäkö tää nyt tulee olemaan koko loppuelämän? (joo ehkä alkaa pieni kriisi iskemään kun 22 tuli mittariin)
Eikä tässä varmaan pitäis valittaa kun olin vasta siellä New Yorkissa ja sen jälkeen vielä Sweitsissä. Oon vaan ihan liian tottunut siihen että käyn vuoden sisällä vähintään kymmenessä maassa, että tää kotona istuminen alkaa vaikuttamaan. Tuntuu että pää hajoaa ihan just.
Täytyy vain opetella elämään näin, koska se on nyt vaan jotain sellaista mitä täytyy tehdä ja mihin pitää sopeutua juuri nyt. Uskon että tulee taas se aika kun pääsee matkustelemaan ja näkemään uusia paikkoja. Tämä kärsimättömyys ja kamala matkakuume eivät vaan millään tavalla auta asiaa. Ehkä tästäkin selvitään. Näillä mennään mitä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Make my day :)