Rock the Beach part. 3 - THE perjantai

Perjantaiaamuna heräsin neljältä

Ja kuudelta

Ja lopulta seitsemältä en vain voinut enää nukkua.

Oli koittanut päivä jota olin odottanut 7 vuotta.

Ei sellaisena päivänä voi vain nukkua.

Kello lyödessä yhdeksän oltiin jo jonossa.

Numerot 28. ja 29.

Sitten vähän jonotettiin. Ja jonotettiin. Syötiin ja levitettiin aurinkorasvaa.

Oli kuuma. Tutustuttiin ihmiseen ja todettiin, että jonossa oli Hämeenlinna enemmän kuin hyvin edustettuna. Syötiin vähän lisää. Kyseltiin milloin päästään siirtymään eteenpäin.

Ja sitten jonotettiin vähän lisää.

Mutta ainakin edustettiin ja tämän kuvan ottamisvaiheessa oltiin enemmän kuin tyytyväisiä noista numeroista.

PS. kuvaaja oli myöhässä ja kaikki muut on jotenkin tylsiä tuossa kuvassa. C'moon, ei se jonottaminen nyt niin tylsää puuhaa ole!

© nokia music

Kun oltiin muodostettu tuo kaunis jono, odotettiin ja jonotettiin vielä vähän enemmän. 

Loppujen lopuksi siirryttiin kauniissa vanhassa kunnon parijonossa porteille odottamaan sitä, suurta hetkeä, kun päästään tappelemaan eturivipaikoista.

Ja sitten vaan juostiin.

Ja saavutettiin eturivi, jee.

Heitettiin kengät pois ja nautittiin hiekasta. Ja merestä. Lasinsiruista ei nautittu.

Mutta kylmistä mini-kokiksista kylläkin.

Joku random tämä, olisiko ollut Mustache-bändin kitaristi, en tiedä.

Sen bändin ajan keskustelin Veeran kanssa lokeista.

Koska rakkaat ystävämme olivat käyneet levykauppa Äxästä ostamassa LLF+D-levyt niin itseleen kuin meillekin, niin suunnattiin siinä sitten into piukassa nimmarijonoon. 

Ennen sitä tehtiin kuitenkin hienot tölkit ja otettiin maailman hienoin yhteiskuva

Sitten taas vähän jonotettiin.

Ja kuunneltiin siinä sivussa A Day to Rememberin keikka

Ja jonotettiin..

....jonotettiin..

..ja tunnin jonotuksen jälkeen meidät palkittiin.

Koko tilanne oli ohi ennen kuin sitä ehti edes kunnolla tajuta ja tölkeillekin saatiin sanoa hyvästi, ne on nyt toivon mukaan paremissa käsissä. 

Sitten vaan onnellisina tungettiin, kirjaimellisesti tungettiin, takaisin eturiviin niille meidän paikoille. Koska olihan meillä sentään ne numerot.

Ja sitten taas vähän odotettiin.

Huomatkaa kuinka iloiselta näytän.

Tuossa vaiheessa jonotus/odotuskellossa oli lukemia melkein 12h.

Hyvää kannattaa odottaa, right?

Ja kyllähän se odottaminen kannatti. Voin rehellisesti myöntää, että ensimmäisten kappaleiden ajalta ajatukset oli a) en voi hyppiä koska housut tippuu ja b) Night of the Hunter? OIKEESTI?<3

© joku lehti

KEIKKAKUVAT © Anniina ÄLÄHÄN KOPIOI

kaksi alimmaista kuvaa © 30secondstomars 

Coca-cola-kuvat © Veera

Kannatti tuota keikkaa todellakin odottaa!

Vaikka meno olisi varmasti ollut hurjempaa jos Leton veljekset olisivat olleet täysin terveitä.

Yleisö sekosi Search and destroy-kappaleen aikana ihan kokonaan. Itse yllätyin koko biisivalinnasta niin, että hypin vain ihan sekaisin olevana mukana.

Do or Die ja City of Angels on uusia suosikkeja.

The Killin aikana saatoin muutaman kyyneleen vuodattaa.

Pyres of Varanasin aikana pelkäsin niiden miesten puolesta.

Lauloin mukana.

Hypin.

Huusin.

Nauroin.

Nautin.

Taputin.

Ja pidin kädestä.

Ja saatoin tönäistä yhtä virolaista ja venäläistä hieman kovempaa

Sain myös muutaman uuden mustelman.

Mutta myös uuden kaverin.

Joiden nimiä ei aina tullut edes kysyttyä, mutta se ei haitannut, koska kun samaa perhettä ollaan niin nimillä ei ole väliä.

Keikka loppui kuin seinään.

Ja sitten oli hetken aikaa aivan super olo.

Ja sitten tyhjää.

(ja ihanat rusketusrajat..)

Mitä odotettavaa nyt?

Seuraavaa kertaa kun Marssit tulee Suomeen.

Ja jos se ei ole PIAN niin ulkomaat, täältä tullaan!

Kerättiin jo sopiva matkaporukkakin kokoon.

Sillä kyllä kelpaa Suomen Echeloneja edustaa vaikka Australiassa.

PS. "There's always a pervert in 30 Seconds to Mars concert."

Ja loppuun kuva siitä, kuinka joidenkin mielestä Suomessa voi olla kylmä myös kesällä